AAVEKOMPPANIA-FILES 3: Lukijapalaute

Kun en nyt millään jaksa enää töiden* päälle edistää uuden kirjani valmistumista (enkä sen puoleen mitään muutakaan), niin muistellaanpa sitten sen sijaan vähän menneitä.

*Kyllä, jopa kaltaiseni taiteilijarenttu joutuu joskus alentumaan ns. "oikeisiin töihin".

Olen tainnut useampaankin kertaan eri tilaisuuksissa mainita, että Aavekomppaniaa ei olisi koskaan julkaistu ilman rautaista ammattitaitoa omanneita koelukijoitaan. Tämä koelukijaporukka koostui kuudesta pahaa-aavistamattomasta lukion luokkakaveristani ja yhdestä erittäin pahaa-aavistamattomasta opettajasta, joka suostui vetämään ryhmää. Kokoonnuimme muistaakseni vähän päälle puolenkymmentä kertaa aina noin puoleksitoista tunniksi kerrallaan puimaan teokseni ensimmäistä valmista versiota kappale kappaleelta, kiinnittäen huomiota kaikkeen aina yksinkertaisimmista lauserakenteiden epäloogisuuksista monimutkaisimpiin juonikuvion kömmähdyksiin. Johtuen Dreamlandin "liitetään-avainkohdat-toisiinsa-purkalla-ja-keksitään-loput-lennosta" -kirjoitusmetodista työsarkaa sitten riittikin. Kirja ei mennyt varsinaisesti aivan kokonaan uusiksi, mutta päädyin hiomaan sitä vielä noin 100 tunnin edestä lopulliseen muotoonsa. Mutta tämänkertainen blogiteksti ei kerro nyt siitä. Sen sijaan tämä on tarina noista urheista koelukijoista ja heidän saavutuksistaan.

Koehenkilöryhmämme koottiin vapaaehtoisista, joiden ensikontakti kirjaan oli lyhyt tekstinäyte aivan kirjan alusta, jonka perusteella piti sitten päättää, olisiko kiinnostunut lukemaan juttua pidemmälle ja vieläpä arvioimaan sitä. Luokastamme valikoitui mukaan 3 poikaa ja 3 tyttöä, eli juuri haluamani 50-50 sukupuolijakauma. Onnistuin värväämään mukaan myös yhden (äidinkielen)opettajistamme keskusteluja vetämään. Äidinkielenopettaja on muutenkin ihan kätevä juttu olla olemassa kirjaa tarkistuttaessa, etenkin, jos on yhtä käsi Suomen kieliopin kanssa kuin minä.

Ihan aluksi jokainen "kirjaryhmäläinen" sai käteensä tulostetun paperiversion kirjani alkuperäisestä tekstitiedostosta, joka heidän piti sitten lukea. Ensimmäinen varsinainen työtehtävä olikin sitten kirjoittaa lyhyt, vapaamuotoinen arvostelu teoksen yleisestä toimivuudesta, tarinankerronnan sujuvuudesta ja viihdyttävyydestä. Muistan painottaneeni erityisesti "viihdyttävyyttä" (koska tiesin kirjan olevan puhdasta Hollywoodia) sekä sitä, että teoksen "jaksaa lukea loppuun asti" (koska se on paras mahdollinen lähtökohta). Nämä arvostelut olivat siitä tärkeitä, että ne kuvasivat täsmällisesti lukijoiden ensimmäistä mielikuvaa teoksesta heti sen lukemisen jälkeen ja ennen kuin muiden mielipiteet olivat ehtineet vaikuttaa heihin. Lisäksi niiden tarkoitus oli antaa minulle jonkinlainen yleiskuva siitä, mitkä aspektit tarinassa toimivat ja mitkä tökkivät (kaikki listasivat vapaavalintaiset "hyvät ja huonot puolet" arvostelunsa loppuun) - näistä minulla oli joka tapauksessa koko ajan jonkinlainen käsitys itsellänikin, mutta koska kirjoittajan mielipiteet ovat lopulta vain mielipiteitä muiden joukossa, halusin varmistuksen joillekin omille epäilyilleni. Positiivista oli, että kaikki olivat kokeneet kirjan viihdyttäväksi ja lukivat sen mielellään loppuun saakka. Tästä tiesin, että olin kaikesta säätämisestä ja vääntämisestä huolimatta osunut kirjallani juuri siihen maaliin, mihin olin tähdännytkin: olin luonut viihdyttävän ja menevän, Hollywood-henkistä toimintaa tekstimuodossa viljelevän scifi-sotaromaanin.

Omalle tekstilleen tulee aina väistämättä pitkässä tarinassa sokeaksi, minkä jälkeen on enää vaikea nähdä metsää puilta. Tämä on pääsyy sille, mitä varten lukijapalautetta haetaan: koska omaan tekstiin ei koskaan saa riittävästi etäisyyttä, niin se pitää antaa arvioitavaksi jollekulle toiselle. Lukijapalautteen kanssa pätee yksinkertainen muistisääntö: jos yksi henkilö sanoo jonkin asian tökkivän, niin sen voi huoletta lukea henkilökohtaiseksi mielipiteeksi, mutta jos useampi ihminen huomauttaa samasta asiasta, niin silloin pitää olla välittömästi hereillä. Vastuu päätöksistä on kuitenkin loppupelissä aina kirjoittajalla itsellään: joskus täytyy vain kylmästi pitää oma päänsä ja olla muuttamatta kohtausta, josta muut huomauttelevat, koska se on mielestäsi oikea ratkaisu. Omista mielipiteistään ja ideoistaan ei kuitenkaan ole tarkoitus pitää kiinni kynsin hampain, sillä muutenhan koko lukijapalaute muuttuu tarpeettomaksi: mikään teoksessa ei muutu. Ideana on nimenomaan saada itse uusia näkökantoja asioihin sekä käsitys siitä, mikä tarinassa toimii ja mikä ei - ja ennen kaikkea, MIKSI. Sivutuotteena syntyy usein valmiita korjausehdotuksia. Koelukijoita kannattaa muutenkin aina pommittaa lisäkysymyksillä ja täsmennyksillä, jotta pääsee varmasti jyvälle siitä, mitä rikkonaisen osatekijän korjaaminen vaatii. Oma kirjaryhmämme loisti nimenomaan parannusehdotuksillaan, joita se sai aikaan erittäin vilkkaan keskinäisen keskustelun avulla. Tästä keskustelusta ongin aina tarvittaessa lisää informaatiota täsmentävillä kysymyksillä. Koko ajan kirjoitin ylös niin paljon asioita kuin vain suinkin ehdin: osan erillisille papereille, osan suoraan omaan kopiooni kirjasta (joko alleviivauksin tai marginaalihuomautuksin). Muistiinpanojensa kanssa pitää aina olla huolellinen, sillä varsinainen korjausprosessi tapahtuu täysin niiden varassa.

Kritiikin kanssa olen pitänyt yksinkertaista, tehokasta linjaa: mitä kovempaa ja mitä suorasanaisempaa, sen parempi. Mutta kaikki pitää aina perustella. Viallisia kohtia enemmän minua kiinnostaa se, miksi ne ovat viallisia - varsinkin, kun yleensä tiedän jo ennalta, missä osissa tarina ei etene niin kuin sen pitäisi. Kovaa kritiikkiä ei ole loppupeleissä tarvetta pelätä, sillä kaiken palautteen joutuu joka tapauksessa ajamaan henkilökohtaisen suodattimensa läpi: joskus ihmiset eivät vain pidä jostakin, vaikka kohdassa ei olisi mitään varsinaista vikaa. Ja niissä tapauksissa, kun useampi ihminen huomauttaa samasta kohdasta, tuosta kohdasta löytyy melko varmasti jotakin, mikä vaatii korjaamista - tässä taas edesauttaa se, että kaikki kohtausta huonona pitävät uskaltavat huomauttaa asiasta kirjoittajalle. Negatiivisen palautteen ei siis pidä antaa masentaa: joka tapauksessa tiedät teoksesi olevan vähintäänkin laatuluokkaa "ihan kiva", sillä muuten et olisi jaksanut itsekään kirjoittaa sitä valmiiksi, ja kaikki saatu palaute auttaa nostamaan tarinaa tuon luokituksen yläpuolelle. Ehkä jopa klassikoksi saakka.

Tai kuten omassa tapauksessani, ainakin nyt edes kustantajalle saakka.

Jos siis joskus kirjoitatte pitkän tarinan, luetuttakaa se ennen kustantajalle lähettämistä joukolla mahdollisimman puolueettomia ihmisiä - mitä erilaisemmista henkilöistä tuo joukko koostuu, sen parempi. Koeryhmä kannattaa pitää sopivan pienenä, mutta kuitenkin sen on oltava sen verran kookas, että henkilökohtaiset hälytyskellot alkavat varmasti soida kun jostakin tarinan kohdasta alkaa sadella huomautuksia. Kokoontukaa yhteen ja keskustelkaa ryhmänä, jos se on vain suinkin mahdollista. Tee mahdollisimman paljon täsmentäviä kysymyksiä ja muistiinpanoja. Suodata saamasi kritiikki ja tee sen pohjalta tarvittavat muutokset tarinaan. Älä masennu palautteesta, vaan muista, että juuri negatiivinen palaute on sitä, mikä kehittää tarinaa eteenpäin. Kehuille on kyllä aikaa sitten, kun koko hoito on kansien välissä ja kirjakaupan hyllyllä kaikkien ihailtavana. ;-)