Muistuttaisin vielä kaikkia edellisen blogipostauksen missanneita siitä, että toinen romaanini "Talvi" julkaistaan ensi kuussa lokakuun alkupuolella. Kirjakauppojen oville leiriytymisen voi siis jo kohtapuoliin aloittaa!
Näin toisen kirjani julkaisun alla voinen hyvillä mielin muistella vielä viimeisen kerran sitä ensimmäistä.
"Dreamland - Aavekomppania" lähti kymmenen eri kustantajan ihmeteltäväksi kesäkuun 2007 lopulla, juuri ennen viimeisen lukiovuoteni alkamista. Tuohon maailmanaikaan isotkaan kustantajat eivät olleet vielä siirtyneet ekologiseen sähköisten käsikirjoitusten lähettämiseen, vaan kaikki halusivat välttämättä A4-kokoiset, 1,5:n rivivälillä tulostetut paperikopiot romaanistani. Muistan edelleen elävästi sen valtavan pahvilaatikon, johon tulostuspalvelu oli pakannut kaikki kymmenen paperinippua - ja koko tuon komeuden satoihin euroihin kohonneen hintalapun. Tuohon summaan tuli sitten vielä postimaksut päälle, kun aloin varsinaisesti postittaa noita käsikirjoituksia varsinaisille vastaanottajilleen. Mielenkiinnosta vilkaisin nyt tätä blogitekstiä kirjoittaessani uudelleen kustantajien nettisivuja: käsikirjoitusten lähettäminen sähköisesti on nyt lopultakin mahdollista! Alentaa epäilemättä huomattavasti uusien kirjailijoiden kynnystä lähestyä kustantamoja - eikä sähköpostin käyttäminen myöskään maksa miljoonaa lähettäjälleen, kuten ne minun legendaariset paperikopioni tekivät...
Viikkojen edetessä aloin saada yllättävänkin nopeasti niitä kaikkien kustantajaa koskaan lähestyneiden kirjoittajien hyvin tuntemia pieniä kirjeitä, joissa esitettiin eri variaatioita teemasta "olemme pahoillamme, mutta käsikirjoituksenne ei valitettavasti sovellu kustannusohjelmaamme". Tosin vain alle puolet kymmenestä kustantamosta vaivautui koskaan edes lähettämään sitä kirjettä: niiltä isoilta ja tunnetuilta en ole saanut hylkäyskirjettä vielä tänäkään päivänä. Muiden kustantamojen nopeasta toiminnasta voi kenties päätellä, että osa hylkää käsikirjoituksen puhtaasti epäsopivan genren tai juonikuvauksen perusteella, jotka tulivat tietenkin ilmi lähettämistäni käsikirjoituksen saatekirjeistä. Käsikirjoitusten saatekirjeiden suunnittelu on oikeastaan varsin hyvää aivojumppaa jo siinä vaiheessa, kun kirjaansa alkaa ensimmäistä kertaa pistää päästään paperille: on tiedettävä, mitä kirjoittaa ja kenelle ja millä ihmeellä sen saa myymään. Kirjailijan on paitsi osattava kirjoittaa hyvä kirja, myös markkinoida tuote kustantajalle. Kustantajan päämäärä on aina tehdä voittoa liiketoiminnallaan. Näin ollen käsikirjoituksen läpimenossa kirjailijaa edesauttaa huomattavasti kyky tiivistää teoksestaan olennainen ja kertoa, kenelle se on kirjoitettu ja mitä vahvuuksia sillä on muihin markkinoilla oleviin vastaaviin teoksiin nähden. Hyvä saatekirje on käsikirjoituksen CV: se kertoo, että kirjailija osaa asiansa ja tietää, mitä tekee.
Hyvän saatekirjeen minimivaatimukset ovat siis summattuna about nämä:
- Omat yhteystiedot ja käsikirjoituksen nimi
- Lyhyt konseptiluonnos juonesta (max. viisi lausetta)
- Millä valteilla teos erottuu massasta?
- Kuka teosta lukisi/ostaisi? (maksimoi kohdeyleisön määrä)
- Miten pystyt itse markkinoimaan teosta?
Tärkeänä sivuhuomautuksena on lisättävä, että kirjailija ei (vastoin joidenkin virheellistä käsitystä) myy taiteellista sieluaan markkinataloudelle sillä, että sattuu olemaan hyvä kaupittelemaan teostaan kustantajille: pikemminkin hän vain osoittaa kyvyillään tuntevansa teoksensa sekä itsensä ja tietää, missä hänen vahvuutensa taitelijana ovat. Jos et kykene edes itse vastaamaan siihen kysymykseen, miksi joku olisi kiinnostunut lukemaan hengentuotteitasi, niin miten ihmeessä kustantajakaan sen keksisi?
Paria kuukautta "Dreamlandin" massapostitusten jälkeen sain suomussalmelaiselta pienkustantamo Myllylahti Oy:ltä jännittävän sähköpostiviestin, jossa kerrottiin heidän olevan kiinnostuneita käsikirjoitukseni julkaisusta. Yhden puhelinsoiton jälkeen alkoi näyttää selvältä, että kirjahan tästä (vastoin kaikkia odotuksia) tulee! Kustantajan kanssa pohdittiin mahdollisuutta lyhentää tavalla tai toisella kirjan hieman laahaavaa alkupuoliskoa, mutta lopulta teos päädyttiin julkaisemaan käytännössä sellaisenaan. Kustannussopimus saapui postissa myöhemmin syksyllä. Kyseessä oli suunnilleen yhtä kuivakka paperi, kuin minkä sanasta "sopimus" voi päätelläkin: sivun verran tekstiä, johon sisältyi tilitietojeni lisäksi lähinnä kirjan arvioitu painosmäärä ja minun prosenttiosuuteni myynnistä.
Vastauksena yleiseen kysymykseen siitä, miten paljon kirjailija tienaa, tyydyn sanomaan vain: "Todella vähän." Kirjoittamista ammatikseen harjoittavat elävät Suomessa käytännössä apurahoilla, elleivät sitten kuulu siihen yhden käden sormilla laskettavaan joukkoon kirjailijoita, jotka myyvät jokaista teostaan yli 10 000 kappaletta (vertaa: Aavekomppanian koko painos oli 550 kappaletta, eikä sitäkään tietääkseni myyty loppuun). Tavallisen julkaisevan kirjailijan paradoksi on siinä, että hänen täytyy olla hyvä markkinoija edes saadakseen käsikirjoituksensa läpi kustantajalta, mutta hän ei sitten kuitenkaan lopulta oikeasti tee työllään rahaa. Dollarin kuvat silmissä kirjailijan hommaa ei kannata lähteä tekemään: itse olen aina yrittänyt suhtautua kirjoittamiseen pikemminkin harrastuksena, josta hyvällä tuurilla maksetaan myös vähän rahaa.
Viime vuoden Finnconin science fiction -kirjoittajien tapaamisessa eräs alalla pitkään vaikuttanut ja monia eri kustantajia läpi käynyt kirjailija kommentoi, että pienkustantamojen kanssa ei kannata varsinaisesti odottaa ihmeitä: jos painokset ovat edes kohtuullisen isoja ja myynnistä jopa maksetaankin jotain, niin kustantamo on käytännössä varsin hyvä. Aloittelevan kirjailijan kannattaa pitää odotuksensa sopivan matalina eikä odottaa teoksensa myyvän tuhansia kappaleita - ja sitä matalammalla noiden odotusten tulee olla, mitä marginaalisempaa genreä kirjoittaa. Itse en science fictionin kirjoittajana odota varsinaisesti koskaan yltäväni mitenkään massiiviseen myyntiin, vaikka kirjoittaisin miten hyvän teoksen tahansa. Markkinoinnissa kannattaa pitää mielessä se yksinkertainen tosiasia, että maksimaalinen levikkisi on tasan yhtä suuri kuin potentiaalinen kohdeyleisösi. Tämän takia aiemmin mainittu teoksen lukijakunnan tunteminen on tärkeää. Ennen kuin on pistänyt riviäkään tekstiä paperille, on oltava ainakin jotenkuten perillä siitä, ketä varten teostaan on kirjoittamassa. Muussa tapauksessa käsikirjoituksen päämäärä saattaa kirjoitusprosessin aikana joutua hukkaan itse kirjoittajaltakin, jolloin lopputuloksena syntyy yleensä kasa käsittämätöntä sekasotkua.
"Dreamland - Aavekomppania" ehti ennen julkaisuaan saada myös minun tehtailemani kannet. Kommentiksi näistä riittänee, että skannerilla ja ikiwanhalla Photoshopilla pääsee yllättävän pitkälle ihan virallisissa julkaisuissakin.
Mielenkiintoisin osuus romaanien tehtailua oli, ja on minusta edelleen, julkaiseminen: on aina yhtä eeppistä saada käsiinsä valmis kirja kansineen päivineen. Pääsin lopulta jopa sanomalehti Karjalaisen haastateltavaksi ja toimittaja myös julkaisi kirjastani lyhyen arvostelun (molemmat jutut löytyvät netistä ystävämme Googlen avulla). Näin jälkiviisaana voisin tosin kommentoida, että kirjani pr-näkyvyyttä olisi voinut myös omatoimisesti lisätä huomattavasti: tyydyin lähinnä postaamaan julkaisusta tiedon parille foorumille, siinä kaikki. Pr-markkinoinnin hienouksiin pääsen tutustumaan uudestaan taas tässä kuussa, kun pitäisi alkaa potkimaan käyntiin "Talvi"-romaanini mainoskampanjaa. Saa nähdä, mitä saan aikaan - todennäköisesti yritän lähitulevaisuudessa ruotia markkinoinnin syvintä olemusta myös täällä blogipostauksen muodossa. Kyse on kuitenkin kaikille kirjoittajille tärkeästä asiasta: miten teoksesi löytää lukijansa?
(Muistakaa ostaa "Talvi", kun se tulee ulos ensi kuussa!)
Ensi kertaan!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti