AAVEKOMPPANIA-FILES 1: Ideasta suunnitelmaan

Jokainen tarina saa alkunsa kirjoittajan päähän putkahtavasta kuningasideasta, joka on liian hyvä jätettäväksi laittamatta paperille. Tämä idea voi olla jokin henkilö, tapahtuma, teema tai miljöö - oikeastaan mikä tahansa tarinan elementti, joka kirjoittajaa kiehtoo. Jos tähtäimessä on novelli, niin tämä on paras mahdollinen aika hypätä näppäimistön ääreen ja alkaa kirjoittaa, sillä näin hetken tunnelman saa helpoiten tallennettua tekstiinsä. Romaanimittaisen tekstinkin saa hetken mielijohteesta laitettua alulle, ehkä tekstiään jopa jatkaa pariin otteeseen myöhemminkin, mutta ennen pitkää työ jää epäilemättä kesken.

Itse huomasin nopeasti Aavekomppaniaa kirjoittaessani, että lyhyempien tekstien tekeminen ei ollut oikein mitenkään valmistanut minua pitkän tarinan vaatimien juonikuvioiden koukeroiden luomiseen. Romaanimittaisen tarinan haaste on juuri sen pituudessa: jutun pitää koko ajan kulkea eteenpäin, mutta silti henkilöitä pitäisi osata valottaa lukijalle riittävän hitaasti, aivan kuten pääjuontakin, jotta jännite säilyy. Pitkällä tarinalla on myös oma rytminsä, jossa avaintapahtumat ja suvantokohdat vuorottelevat keskenään. Nämä kaikki ovat tuttuja käsitteitä jokaiselle hyvää kirjaa lukeneelle, joten en ala kertoilla niistä tässä nyt sen enempää.

Sen sijaan kerron teille opettavaisen tarinan oikeasta elämästä. Tarinan siitä, kuinka hyvin hankala ja kivinen korjailun ja säätämisen tie olisi voitu helposti välttää, jos olisin vain suosiolla uskonut, että ehkä se tarinan rytmitys ja kaikki ne aluksi melko merkityksettömiltä tuntuneet sivujuonten pätkät olisi SITTENKIN pitänyt suunnitella kunnolla etukäteen.

Aavekomppanian suunnittelu eteni aluksi melko kausiluontoisesti. Idean jättitorakoita vastaan taistelevista power armour -sotilaista sain rippikoulussa kahdeksatta luokkaa seuranneena kesänä, eli neljä vuotta sitten. Tarinasta piti alun perin tulla sarjakuva (yhden pidemmän, muistaakseni 104-sivuisen sarjiksen sain valmiiksi noin vuotta myöhemmin), mutta tämän idean onneksi hylkäsin. Minun piirroslaadullani siitä ei vain yksinkertaisesti olisi tullut hyvä, ja kirjoittaminen oli muutenkin alkanut tuntua siltä luontevimmalta ilmaisun muodolta minulle. Yhdeksättä luokkaa seuranneena kesänä kirjoitin kirjoitusinnon lopulta kasvettua sietämättömäksi Aavekomppanian ensimmäisen kappaleen, joka meni ennen julkaisua muistaakseni ainakin kolme kertaa uusiksi. Ja sai eteensä lopulta vielä prologin.

Onneksi en jatkanut Aavekomppaniaa intuitiopohjalta. Ainoat olemassa olleet suunnitelmat olivat nämä kaksi henkilöiden raakaluonnokset sisältäneet kaksi paperia (_PERIAATTEESSA_ SISÄLTÄVÄT SPOILEREITA; minusta näillä on tätä nykyä lähinnä huumoriarvoa):

http://koti.mbnet.fi/eronae/nettisivut/blogi/dreamland_henkilot1.jpg
http://koti.mbnet.fi/eronae/nettisivut/blogi/dreamland_henkilot2.jpg

Kuten finaaliteoksen lukeneet luultavasti huomasivat, aika paljon meni henkilöidenkin osalta lopulta uusiksi.

Lukion ensimmäisen vuoden aikana koin merkittävää henkistä kasvua ja Aavekomppanian senaikaisen alun kaltainen tarina rupesi tuntumaan yksinkertaisesti tyhmältä ja epäuskottavalta (mitä se olikin, potenssiin kaksi), vaikka tarinan peruskonsepti sinällään olikin ihan toimiva. Sitten löysin X-Filesin. Muistan katsoneeni sarjaa sadistisista esitysajoista (sunnuntaista tiistaihin joskus puolenyön tai kello yhden jälkeen) huolimatta innoissani, vaikka seuraavana päivänä olikin aina koulua ja viikonlopun jälkeen unta ehti saada kunnolla vasta torstaiksi. Aavekomppania sai nykyisen muotonsa.

Nyt rupesin kunnolla paneutumaan suunnittelutyöhön. Etsin netistä yksityiskohtaisia tietoja torakoista, asejärjestelmistä, tapahtumapaikoista ja yleisistä tulevaisuudennäkymistä. Minulla on vieläkin jossakin kiintolevyn kätköissä nippu satelliittivalokuvia ja muuta sekalaista tauhkaa. Chicagon miljöö vedenpuhdistamoineen on rakennettu Google Earthin pohjalta. Yksi syy, jonka takia pidän juuri scifistä on se, että taustatutkimuksista huolimatta tilaa jää aina myös luovalle mielikuvitukselle. Pienet epäkohdat voi aina kuitata toteamalla: "Hei, se on tulevaisuutta! Asiat ovat muuttuneet!"

Sotilasteknologiaan minulla oli henkilökohtaisten preferenssien takia alusta lähtien sellainen hieman kiiluvasilmäinen, Tom Clancy -henkinen ote. Panssaripuvut ja aseet piti suunnitella viimeistä piirtoa myöten paperille ja tietenkin vielä sellaisiksi, että ne pystyttäisiin käytännössä jo nykyisellä teknologialla toteuttamaan. Ja teknologiahörhöyden nimissä kaikki piti tietenkin vielä varustaa englanninkielisin kuvatekstein, kuinkas muuten. Kaivoin arkistoistani ihan teitä varten muutamia näistä suunnitelmista.

http://koti.mbnet.fi/eronae/nettisivut/blogi/dreamland_aseet1.jpg
http://koti.mbnet.fi/eronae/nettisivut/blogi/dreamland_astrasuit1.jpg
http://koti.mbnet.fi/eronae/nettisivut/blogi/dreamland_astrasuit2.jpg
http://koti.mbnet.fi/eronae/nettisivut/blogi/dreamland_snipersuit.jpg
http://koti.mbnet.fi/eronae/nettisivut/blogi/dreamland_f360.jpg

Juonestakin oli olemassa jonkinmoinen luonnos, mutta tarinankäänteet menivät käytännössä projektin aikana melko suurella prosentilla uusiksi. TÄMÄ SISÄLTÄÄ SPOILEREITA! Pistin kuvan kuitenkin esimerkkinä siitä, millaisen läpyskän pohjalta kirjan pystyy hätätilassa kirjoittamaan, jos vain omaa riittävästi kykyä luovaan improvisointiin prosessin aikana.

http://koti.mbnet.fi/eronae/nettisivut/blogi/dreamland_juonikuvio.jpg

"Luovaan improvisointiin." Tämä kirjoittajan egoa boostaava, hienolta kuulostava termi tarkoitti käytännössä noin sadan tunnin uudelleenkirjoitusurakkaa silloin, kun projektin olisi muuten voinut julistaa valmiiksi - mikä vastaa neljäsosaa koko kirjan kirjoittamiseen käytetystä ajasta. Sen olisi voinut välttää käyttämällä henkilöiden ja sivujuonenkäänteiden kunnolliseen pohjasuunnitteluun ihan vain muutaman tunnin (alle 10, aivan varmasti) luovaa ajatustyötä. Huomaatteko, missä virhe tapahtui?

Tarinan opetus: suunnitelkaa kirjanne kunnolla, ennen kuin tartutte näppäimistöön (tai kynään, jos edustatte wanhaa koulukuntaa). Ihan jokaista pilkun paikkaa ei tarvitse tietää etukäteen, sillä tarina muokkautuu joka tapauksessa aina jonkin verran kirjoitusvaiheessa, kun käytännössä näkee, mikä missäkin paikassa toimii ja mikä ei. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, että jokaisen suunnitteluun ja pohjatyöhön käytetyn minuutin saa keskimäärin kymmenkertaisena hyötynä takaisin kirjoitusvaiheessa.