Miksi minä kirjoitan?

Itse en osannut vastata tähän kysymykseen enää kolmannen romaanini jälkeen. ”Dreamland - Aavekomppania” syntyi haaveesta saada romaanimittainen teksti kirjoitettua ja julkaistua. ”Talvi” kirjoitettiin, koska halusin haastaa itseäni hahmovetoisessa tarinankerronnassa, missä olin aina ollut huono. ”Operaatio Harmageddon” oli useita näkökulmia yhdistelevä kollaasiromaani, jollaista en ollut koskaan tehnyt. Lisäksi se oli myös ensimmäinen kirjoistani, joka halusi tarinansa kertomisen lisäksi myös sanoa jotakin.

Ja tämä tavoite – pyrkimys kertoa jotakin olennaista ympäröivästä maailmasta, välittää lukijalle jokin uusi näkökulma, on se syy, miksi neljännen romaanini kanssa liikkeelle pääseminen on kestänyt nyt jo kohta puoli vuosikymmentä. Tarinoita mielessäni on ollut koko ajan; mielekästä, kertomisen arvoista sisältöä niihin sijoitettavaksi sen sijaan on ollut jatkuvasti vähemmän. Minun täytyi kerätä itseäni ja elämänkokemusta, ennen kuin keksisin, mitä lopulta haluaisin seuraavalla tekstilläni sanoa. Ilman sitä projektista tuntui puuttuvan sydän, se seuraava taso, jota lähtisin tällä kertaa tavoittelemaan.

Miksi minä kirjoitan? Itselleni kaiken taiteellisen ilmaisun ytimessä on pyrkimys saavuttaa kokemuksella jokin näkökulma tai visio. Poikkeuksellinen tulokulma tuttuun asiaan voi muuttaa käsityksemme siitä iäksi, nostaa pintaan tunteita, muistoja, rakentaa todellisuuttamme uudestaan. Näitä oivaltamisen hetkiä on syntynyt itselleni paitsi oman ajatteluni, myös ennen kaikkea muiden ihmisten sekä taiteen kautta. Oman elämäni kannalta merkittävimpiä teoksia ovat olleet Magnolia-elokuva sekä Clannad-anime – kummankaan synnyttämää emotionaalista iskuvoimaa ei ole koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ylitetty. Ainakaan toistaiseksi.

Magnolian tarkasta sisällöstä on varmasti yhtä monta tulkintaa kuin elokuvalla on katsojiakin, mutta itselleni elokuva oli vertauskuva elämästä itsestään: maailma on täynnä täysin satunnaisia tapahtumia, ja joka päivä nämä tapahtumat saattavat meitä yhteen tai vetävät pois toistemme luota. Ihmismieli alkaa nähdä yhteyksiä kuviossa, pyrkien näkemään Jumalan tai kohtalon siellä, missä kaikki ympärilläsi tapahtuva alkaa tuntua liian uskomattomalta käsittää. Elokuvan loppupuolen iskulause ”But it did happen!” kuuluisan sammakkokuuron aikana tiivistää hyvin sen, että maailma on paljon mystisempi ja oudompi paikka kuin yleensä olemme valmiita edes uskomaan. Itse olen elokuvan jälkeen alkanut viljellä lauseenpartta: ”Fiktion täytyy olla uskottavaa, mutta todellisuudelle ei ole asetettu moisia keinotekoisia rajoitteita.” Magnolia tiivistyy elokuvaksi ihmisistä, tapahtumien välisistä riippuvuussuhteista, elämän sietämättömästä outoudesta ja rakkaudesta kaiken sen ytimessä. Muistan nähneeni leffan Jyväskylän opiskeluvuosinani televisiosta keskellä pimeintä aamuyötä, ja nousseeni sen lopussa yksin vienosti hymyillen seisomaan ja taputtamaan hiljaa. Joku oli onnistunut tiivistämään koko elämän yhteen elokuvaan. Uskomatonta!

Clannad ei tehnyt mitään ihan yhtä suureellista, mutta se on esimerkki sarjasta, joka tekee yhden asian ja tekee sen hyvin. Alun perin visual novel -pohjainen käsikirjoitus rakentuu kahdelle tuotantokaudelle, joista puolitoista ensimmäistä käytetään nerokkaasti pelkkään fiilistelyyn, hahmojen syventämiseen ja geneeriseen feelgood-meininkiin. Tämä on kuitenkin pelkkää pohjustusta, jonka perimmäisenä tarkoituksena on saada katsoja lukkiutumaan omiin odotuksiinsa: kuten oikeassakin elämässä, kun tietyn porukan kanssa viettää tarpeeksi aikaa, näihin kiintyy ja heistä alkaa välittää. Kaiken myös kuvittelee jatkuvan aina samalla tavalla, ikuisesti. Sarjan kepeä tunnelma saa katsojan odottamaan, että kerronta seuraa muidenkin vastaavanlaisten kepeiden feelgood-animeiden riskitöntä tarinankerrontaa. Spoileri: ei muuten seurannut.

Clannadin jälkeensä jättämä emotionaalinen ydinlaskeuma roikkui päälläni ainakin kaksi vuorokautta, mikä on oma epävirallinen ennätykseni. Pitkät sarjat jättävät aina jälkeensä tietynlaisen tyhjyyden tunteen: onhan ruudun ääressä viettänyt siinä vaiheessa jo tuntikausia aikaa, ja jotakin tuttua ja turvallista on poissa. Clannadin ydinteemoiksi muodostuivat perhe, rakkaus ja sen kaiken menettäminen, mikä kombotti kammottavan tehokkaasti sarjan itsensä päättymisen jälkeen jättämien tunteiden kanssa. Neljäs seinä siis kaatui, mikä oli ehkä tahatonta, mutta yhtä lailla erittäin tehokas tapa saada sarjassa koetut tunteet vuotamaan ruudusta suoraan omaan syliin. Käsikirjoituksen temppu oli sinällään vanha ja yksinkertainen: jos haluat tajuta jonkin asian merkityksen, se täytyy ensin menettää. Ovelasti kässäri kuitenkin lataa itseensä katsojan ajallista panostusta, emotionaalista energiaa ja vääriä ennakko-odotuksia puolitoista tuotantokautta, ja vasta tämän jälkeen se – jälleen vertauskuvana elämälle itselleen – kääntää kaiken täysin varoituksetta päälaelleen. Tämän jälkeen sarjan hahmot ja katsoja itse pääsevät taas muutaman jakson myötä vähitellen jonkinlaiseen huteraan tasapainoon, josta käsin on mahdollista päästä tekemään tiliä menneisyyden kanssa.

Missä vaiheessa sarja vetää maton katsojan alta. Taas. Ensimmäinen isku olikin vielä pelkkää harhautusta, todellinen tyrmäys tulee vasta toisessa erässä!

Tämä oli se piste, jossa oma emotionaalinen pajatsoni tyhjennettiin lopullisesti. Muistan lähteneeni tyypilliseen lautapeli-iltaani sarjan päättymispäivänä, mutta pelaamisen sijaan päädyin tunniksi juttelemaan ihmisten kanssa siitä, miten maailma on itse asiassa hyvin, hyvin kaunis paikka. Ja koska en kyynelehtimiseltäni jaksanut juuri sillä hetkellä hirveästi lautapeleistä välittää, lähdin sen jälkeen kotiin sulattelemaan kaikkea tapahtunutta. Seuraavasta päivästä muistan vain sisäistä tyhjyyttä ja alakuloa. Jotakin kaunista oli tapahtunut, ja nyt se oli ikuisiksi ajoiksi poissa. En ole uskaltanut - tai toisaalta kokenut tarvetta - palata sarjaan enää tämän jälkeen. Pelkään alkuperäisen muiston jotenkin vesittyvän. En halua unohtaa saamaani opetusta.

TÄMÄ on se syy, miksi minä haluan kirjoittaa: haluan sanoa jotakin, joka voi muuttaa jonkun ihmisen tapaa katsoa maailmaa. Ja se on hankalaa. Clannadin käsikirjoittaja oli taannoisen Wikipedia-artikkelin mukaan erään haastattelun yhteydessä todennut, että pelkää, ettei enää koskaan pysty urallaan kirjoittamaan mitään, mikä voisi ylittää Clannadin. Itse olen todennut, että jos joskus julkaisisin jotakin Clannadin kaltaista, en enää kokisi minkäänlaista tarvetta kirjoittaa. Ei ihmisen tarvitse käyttää koko elämäänsä keksimään sitä, mitä haluaa muille tästä maailmasta ja elämästä sanoa; yksi kunnon oppitunti riittää. Katsoja/lukija/kuulija kyllä muistaa sen lopun ikäänsä, ja se muuttaa hänen elämänsä, mikäli niin on tarkoitettu käymään. Tarinan iskuvoima riippuu sitä paitsi kokijasta, ei niinkään sen kirjoittajasta: mikäli menet nyt itse katsomaan Magnoliaa tai Clannadia, kokemuksesi on varmasti erilainen kuin omani. Kyse on aina näkökulmasta, elämäntilanteesta, ja siitä mitä katsoja juuri sillä hetkellä pitää tärkeänä ja mitä hän on valmis ottamaan vastaan. Ja kuten hyvä opettaja, myöskään hyvä kirjoittaja ei kerro miten asiat ovat, vaan pyrkii saamaan oppilaan tajuamaan tämän ihan itse.

  

Käytän psykologin työssäni visuaalisia illuusioita havainnollistaakseni ihmisen havaintokyvyn toimintaa. Kyse on siis niistä kuvista, jotka voi nähdä kahdella eri tavalla riippuen siitä, miten niitä katsoo (googlaa nopeasti ”visual illusions”, mikäli haluat esimerkkejä). Ne opettavat intuitiivisesti kolme yksinkertaista asiaa tavastamme havainnoida ympäröivää todellisuutta:

1) Kun katsot kuvaa ensimmäisen kerran, mielesi tulkitsee sen automaattisesti. Esim. kuvassa, jossa voit nähdä joko maljan tai kasvot, havaintokykysi tarttuu automaattisesti näistä toiseen. Et valitse tätä näkökulmaa tietoisesti, vaan se yksinkertaisesti tapahtuu. Näet aina jotakin, teet tulkinnan, halusit sitä tai et.

2) Ensisijaisen tulkinnan jälkeen täytyy ponnistella, että näkökulma voi muuttua. Ponnistelun aikana on mahdotonta nähdä muuta kuin alkuperäinen tulkinta. Jossakin vaiheessa tapahtuu kuitenkin yksittäinen oivalluksen hetki, jolloin havaintokyky syttyy ja silmiensä edessä alkaa nähdä jotakin, jota siinä ei vielä hetki sitten kyennyt havaitsemaan: malja muuttuu kasvoiksi, tai toisin päin. Havainnon jälkeen on kuitenkin ilmeistä, että kyseinen muoto on koko ajan ollut siinä: kuva itsessään ei ole muuttunut, vaan ainoastaan oma näkökulmasi ja tulkintasi.

3) Ajatusleikin kautta voidaan saavuttaa vielä kolmas taso. Kun näkökulmia ja tulkintoja vaihtelee keskenään, alkaa ehkä vähitellen oivaltaa, että visuaalinen illuusio ei itse asiassa pidäkään sisällään niitä asioita, joita siinä näkee. Kuvassa ei ole maljaa eikä siinä ole kasvoja, vaan todellisuudessa pelkkää mustetta paperilla. Ilman sinua tulkitsijana, ilman sinun aivojasi ja tietoisuuttasi katsomassa tuota mustetta, kuva paperilla ei esittäisi yhtään mitään. Se vain olisi. Maailma, todellisuus tulkintasi taustalla, on jossakin aistiesi välittämän informaation takana, vapaana kaikista tulkitsijoista ja heidän asettamistaan rajoituksista.

Näistä kolmesta kirjoittaja operoi toisella havaintotasolla, pyrkien esittämään lukijalle tämän tavanomaisesta lähestymistavasta poikkeavia tulokulmia siinä toivossa, että lukija alkaa välähdyksenomaisesti heräävän tietoisuuden kautta nähdä rivien välissä jotakin, joka muodostaa hänen mieleensä henkilökohtaisia merkityksiä. Ja todella hyvä kirjoittaja pystyy tämän tempun avulla pudottamaan lukijan hetkeksi kolmannelle tasolle, jossa näkemys ympäröivästä todellisuudesta hetkeksi tai loppuelämäksi muuttuu. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että maailma on visuaalisten illuusioiden lailla lopulta ilmeinen: se on koko ajan siinä, mutta sitä ei välttämättä näe, ennen kuin osaa katsoa sitä oikealla tavalla. Taide ja muut ihmiset ovat olemassa siksi, että voimme vuorovaikutuksen kautta lähestyä ja oppia ymmärtämään toisiamme ja meitä ympäröivää ilmeisyyttä – ja siinä sivussa kaiken tuon ilmeisyyden päälle kasattuja näkökulmien ja inhimillisen tulkinnan savuverhoja ja illuusioita.

Siksi minä kirjoitan.

Neljäs romaanini on nimeltään Poltettu Maa, ja se on jotakin novellikokoelman ja kollaasiromaanin välimaastosta. Kirjoitan sitä, koska haluan sanoa jotakin ihmisyydestä, sodasta ja vierauden kohtaamisesta. Sisältö seisoo edelleen tukevasti spekulatiivisessa fiktiossa ja scifi-elementeissä, vaikkakin tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiselle 80-luvulle.

Tähtään valmiiseen käsikirjoitukseen vuoden 2018 aikana.